keskiviikko, 25. helmikuu 2015

Rajatila

Nukutuksen 'tyhjyyden' ja havahtumisen välissä oli 'tila', jossa ei ollut aikaa.  Ei ollut valoa, ei mitään konkreettista kuten hahmoja tai ääniä.  Oli vain hetki jolloin koin olevani 'muualla'.  Mutta koin olevani hyvin selkeästi yhdessä Tuulin kanssa, Tuuli oli läsnä.  Ei ketään muita. Ihan kuin olisimme olleet painottomia, leijuimme jossain pimeässä. Tunne oli kevyt ja lempeä, koin rauhaa ja yhteenkuuluvuutta, kaikki oli hyvin.

Mutta hoitajat pyytelivät heräämään.  Tässä maailmassa on huono olla.  Haluan palata uneen, annan mennä.  Ja taas kuulen jonkun pyytävän hengittämään syvään, silmiä olisi aukaistava.  En jaksa, nukahdan.  Herään taas, avaan silmät, mutta tuntuu pahalta, itkettää ja väsyttää valtavasti.  Parempi olla silmät kiinni, torkahdan.  Hoitaja houkuttelee taas avaamaan silmät, pitäisi nousta ylös.  Kello on melkein neljä ja olen ollut heräämössä 5 tuntia.  Minut autetaan pystyyn, huimaa ja oksettaa, palaan pitkälleen.  Verenpaine on 103/50, pulssi 43, happisaturaatio piipittää jatkuvasti kun hengitän liian pinnallisesti.  Hoitajat tekee päätöksen minun jäämisestä osastolle yöksi.  Minut siirretään viiden jälkeen osasto 14 huoneeseen 1.  Minulle tuodaan jauhelihakeittoa ja leipää, maistelen hiukan lientä, ei oikein maistu.  Taas alkaa yökkäily.  Nukuttaa. Puoli kymmeneltä hoitaja soittaa anestesialääkärille pahoinvoinnista ja saan suoraan tippaan jotain estolääkettä.  Olo paranee ja saan nukuttua.  Jossain vaiheessa hoitaja käy katetroimassa kun en ole päässyt vessaan. Levoton yö.

Aamulla olo alkaa olla parempi, vessassakäyntikin sujuu hoitajan saattelemana.  Pääsen kotiin lounasaikaan.  Pieni päiväkirurginen toimenpide muuttui ihan erilaiseksi kuin mihin olin varautunut.  Mutta nyt on kysta poistettu.  Toipuminen vie jonkin aikaa.

torstai, 9. lokakuu 2014

Laulamisesta

Kuorolaulamista on tutkittu jonkun verran ja monta kertaa on todistettu sen sekä henkisistä että fyysisistä hyvistä vaikutuksista ihmisen mieleen ja kehoon.  Minä nyt sitten komppaan tutkimuksia ihan omasta kokemuksesta noin vuoden verran kuorossa laulaneena. Tai no olenhan minä laulanut silloin nuorena koulun kuoroissa ja aikuisiällä kirkon joululaulutilaisuuksissa ja tietysti kotona omaksi iloksi.  Mutta nyt olen laulanut aktiivisesti kerran tai kahdesti viikossa kuoroharjoituksissa ja kotona pari-kolme kertaa viikossa harjoitellen.

Aluksi tuntui että laulaminen ei oikein suju.  Tuntui vaikealta oppia lauluja ulkoa, henki ei riittänyt, muistin stemman väärin, korkeat äänet oli pihinää ja aina pelotti noitten korkeitten nuottien edellä pääsenkö vai enkö, laulanko puhtaasti vai falskisti. Lisäksi kuorossa on niitä paljon laulaneita, kokeneita kuorolaisia että jotenkin sitä himmaili oman laulamisen kanssa.  Pikkuhiljaa harjoitusten kuluessa huomasin että osaanhan minä edelleen laulaa. Pysyn nuotissa ja opin laulut ulkoakin loppujen lopuksi melko helposti, eihän se vaadi kuin toistoa riittävästi.

Laulaminen on teknikkalaji ja helpoiten tekniikkaa oppii, kun on joku opettaja, mieluiten sellainen jonka kanssa kemiat sujuu ja puhutaan 'samaa kieltä'.  Paljolti kyse on mielikuvaharjoittelusta.  Siis että korkealle mentäessä ei mennä niitä tikapuita ylöspäin vaan ajatus on jo hengittäessä siellä ylhäällä ja sitten vaan lauletaan 'vaakatasossa'.  Tämähän ei taida aueta muuta kuin laulajille, sori :D  Mutta tekniikassa on kse ihan perusjutuista, että perustukset on kunnossa asennon ja lihasten osalta, hengitys tapahtuu oikein ja kurkunpää pysyy alhaalla ja avoimena.  Sitten ei muuta kuin paljon harjoitusta.

Mutta sitten siitä laulamisen ilosta.  Kävimme kuoromatkalla Tartossa syyskuun lopulla.  Konsertoimme kaksi kertaa pienellä 11 hengen kokoonpanolla kahdessa eri paikassa.  ensimmäinen konsertti oli hotellimme kellarissa kaariholvien alla melko tunkkaisessa paikassa.  Todella tunnelmallinen tila mutta ei optimaalinen laulamiseen.  Ääni meni useammaltakin tukkoon jo harjoituksissa ja ei todellakaan ollut helppo laulaa.  Konsertista ei jäänyt kovin hyvää fiilistä vaikka kuulijat olivatkin kovin suopeita.  Toinen konsertti oli oikeassa salissa jonka akustiikka oli laulajalle ihana.  Oli helppo kuulla muitten laulajien äänet ja oma ääni tuntui soljuvan kirkkaana tilassa, ihanan helppo laulaa.  Edellisestä konsertista oli jo jäänyt tuntuma, että osaan laulut hyvin ja nyt saattoikin vain eläytyä musiikkiin.  Annoin laulun raikua aika railakkaasti, taisin unohtaa kuoronjohtajan neuvot, mutta kun oli vaan niin ihanaa antaa mennä, ääni soi ne korkeimmatkin kohdat helposti.  Tuntui että muilta sai vielä lisää intoa, energiat virtasi vapaasti ja kaikilla tuntui olevan hyvä fiilis.  Ihanaa oli nähdä myös yleisön reaktiot, joku nauroi ja toisessa kohtaa näin miehen pyyhkivän silmäkulmaansa.  Ihan mielettömän upea kokemus!  Jälkikäteen olin ihan täpinöissäni, olisin voinut jatkaa laulamista vaikka kuinka kauan.

Tuon jälkeen on käyty laulamassa vielä Jyväskylän II kuoroviikon laululauantaissa keskustassa ulkona sekä parissa kauppakeskuksessa.  Jonkinlainen laulamisen rentous ja luottamus välittyi varmaan kuulijoillekin, kun saimme suoraa palautetta samantien esitysten jälkeen.  Tutulla porukalla voi laulaa ihan erilailla kun tietää että muut osaa ja homma toimii.  Hitsin kiva laulaa!  

tiistai, 9. syyskuu 2014

Unta vaan

sumu-normal.jpg

Suru hiipii mieleen.  Laulusta, valokuvasta, keskustelun aiheesta, maisemasta, hajusta ja mausta.  Ei voi mitään.  Aamulla silmiä vasta avatessa, sienimetsässä, autossa, ruokaa laittaessa, kuoroharjoituksissa, kesken työpäivän ja sen jälkeen.  Ei päivääkään, etteikö kävisi mielessä useaan kertaan.  Ikävä.  Kaipuu.  Että olisi jotain, mitä ei enää ole.  Yhdessäolo.  Halaus ja kosketus.  Hymy ja naurahdus. Mitään ei enää ole.  Rakkaus pysyy, pakahduttaa ja tukahduttaa hengityksen.  Kyyneleet.  Heikottaa.  

Miten taas kokoaisi mielen ja tämän kropan, että jaksaisi nousta, huolehtia ja olla läsnä.  Ettei syökse toistakin tähän kuiluun.  Josta nouseminen vaatii ponnistuksen.  Järkeillä taas miksi elää...  Jaksaa.  

tiistai, 2. syyskuu 2014

Ajatuksia 10. tai 11.11.2012

Löysin tällaisen tekstin, jonka olen kirjoittanut muistiin joko 10. tai 11.11.2012.  Jysähtää kovaa...  

"Ajatukset kiertää kehää. Yritän pitää yllä toivoa, ihan järjellistä selitystä poissaololle, kuitenkin välillä vilahtaa ajatus, huoli, mitä ihmettä on voinut tapahtua ja tietysti kaikki mahdolliset ikävät asiat jotka siirrän äkkiä sivuun.  Alan olla aika rikki, ei pysy koossa, kyyneleet vaan valuu ja  valuu.  Sitten keksin taas jotakin, mitä voi tarkistaa, FB, spostit, kännykkä, vaikka kuulenhan minä jos kilahtaa.  Ketään ei vaan tunnu saavan kiinni, turhauttaa.  

Nyt selvisi että ovat olleet viime viikonlopunkin teillä tietymättömillä, Tuuli ei ole käynyt koulussa pariin viikkoon."

torstai, 14. elokuu 2014

Kesälomaraportti #2

WP_20140810_002-normal.jpg

Loppuloma vietettiin kotona kaksin ja kesävieraitten seurassa.  Helle helli meitä ihan koko ajan, ihanaa oli päästä pulahtamaan järveen monta kertaa päivässä.  Mitään turhan raskasta ei jaksanut harrastaa.  Nautimme alkukesästä tehdystä puutarhasta ja terassista grillipaikkoineen.  Puutarhassa kukat kukkivat ja kaikki jotenkin kukoisti auringon lämmössä.  Ehkä jotkut taimet vielä vaihtavat paikkaansa, kun nyt kukkapenkit jotenkin vasta muotoutuvat.  Uusia idoita syntyy kun vaan viettää aikaa rauhassa kädenjälkiä ihaillen ja antaa ajatusten virrata.  Mikään ei todellakaan ole niin rentouttavaa kuin puutarhanhoito.  Ja tärkeää.  Ja ehkä sekään ei ole niin kovin tärkeää.

Kesävieraina heinäkuun lopulla oli minun PAIA ompeluseurakaverit, joitten kanssa vain mieli lepää ja tarinat lentelee samalla kun kädet kutoo/virkkaa/tekee.  Ihanaa kun on sielun yhteys, ei tarvitse käyttää energiaa turhan miettimiseen.  Seuraavaksi tuli Hanna-Lea uusioperheineen koirineen kaikkineen ja toi elämää tähän pihapiiriin.  Lapset jäi talon ja elukoitten vahdiksi, kun me aikuiset juhlimme veljen Tiinan 50-vuotisia oikein vanhaan hyvään malliin.  Luvassa oli kesän kuumimmat juhlat ja kyllä sitä lämpöä riittikin Heikkilän pihalla.  Oli ohjelmaa ja elävää musiikkia ja ruokaa, jollaista ei taida mistään muualta saada.  Olikohan pöydässä kymmentä erilaista riistaa, ainakin hirveä, peuraa, kaurista, poroa, villisikaa, karhua ja kai vielä jotakin.  Toivottavasti joku ehti ottaa kuvan pöydästä ennen kuin vieraat kävivät käsiksi!  Tapasimme myös serkkuja, joita ei olla nähty sitten lapsuuden.  Kivat juhlat, kiitokset Tiinalle!

Seuraavalla viikolla kävi Helena lasten ja saksalaisen vaihtarin, Beritin kanssa uimassa, seurustelemassa ja syömässä muikkuja.  Heini tuli myös viikonlopun viettoon rentoutumaan rankan parin työviikon päälle, kun oli ollut yksin vastuussa toimistosta muitten lomaillessa.  Käytiin myös viettämässä Onnin 9-vuotisjuhlia yhdessä.  Kesäsäät jatkui edelleen vaikka lomat loppui.  Nyt on tapahtunut muutos ja eilen oli jotenkin erilainen tuntu ilmassa.  Ei oikein osaa oikein pukeutua mutta joutui hakemaan pitkiä housuja illalla uistelemaan lähtiessä.  Saatiin kaksi alamittaista kuhaa, jotka piti päästää vapaaksi.  Yksi kunnollisen kokoinen oli tulossa mutta pääsi karkuun veneen vierestä.  Järvellä soutelu illalla tyynessä on jotenkin parasta.  Ihmeellinen luonto, käsittämätöntä miten upeata voi olla!