Mutta hoitajat pyytelivät heräämään.  Tässä maailmassa on huono olla.  Haluan palata uneen, annan mennä.  Ja taas kuulen jonkun pyytävän hengittämään syvään, silmiä olisi aukaistava.  En jaksa, nukahdan.  Herään taas, avaan silmät, mutta tuntuu pahalta, itkettää ja väsyttää valtavasti.  Parempi olla silmät kiinni, torkahdan.  Hoitaja houkuttelee taas avaamaan silmät, pitäisi nousta ylös.  Kello on melkein neljä ja olen ollut heräämössä 5 tuntia.  Minut autetaan pystyyn, huimaa ja oksettaa, palaan pitkälleen.  Verenpaine on 103/50, pulssi 43, happisaturaatio piipittää jatkuvasti kun hengitän liian pinnallisesti.  Hoitajat tekee päätöksen minun jäämisestä osastolle yöksi.  Minut siirretään viiden jälkeen osasto 14 huoneeseen 1.  Minulle tuodaan jauhelihakeittoa ja leipää, maistelen hiukan lientä, ei oikein maistu.  Taas alkaa yökkäily.  Nukuttaa. Puoli kymmeneltä hoitaja soittaa anestesialääkärille pahoinvoinnista ja saan suoraan tippaan jotain estolääkettä.  Olo paranee ja saan nukuttua.  Jossain vaiheessa hoitaja käy katetroimassa kun en ole päässyt vessaan. Levoton yö.

Aamulla olo alkaa olla parempi, vessassakäyntikin sujuu hoitajan saattelemana.  Pääsen kotiin lounasaikaan.  Pieni päiväkirurginen toimenpide muuttui ihan erilaiseksi kuin mihin olin varautunut.  Mutta nyt on kysta poistettu.  Toipuminen vie jonkin aikaa.

Aluksi tuntui että laulaminen ei oikein suju.  Tuntui vaikealta oppia lauluja ulkoa, henki ei riittänyt, muistin stemman väärin, korkeat äänet oli pihinää ja aina pelotti noitten korkeitten nuottien edellä pääsenkö vai enkö, laulanko puhtaasti vai falskisti. Lisäksi kuorossa on niitä paljon laulaneita, kokeneita kuorolaisia että jotenkin sitä himmaili oman laulamisen kanssa.  Pikkuhiljaa harjoitusten kuluessa huomasin että osaanhan minä edelleen laulaa. Pysyn nuotissa ja opin laulut ulkoakin loppujen lopuksi melko helposti, eihän se vaadi kuin toistoa riittävästi.

Laulaminen on teknikkalaji ja helpoiten tekniikkaa oppii, kun on joku opettaja, mieluiten sellainen jonka kanssa kemiat sujuu ja puhutaan 'samaa kieltä'.  Paljolti kyse on mielikuvaharjoittelusta.  Siis että korkealle mentäessä ei mennä niitä tikapuita ylöspäin vaan ajatus on jo hengittäessä siellä ylhäällä ja sitten vaan lauletaan 'vaakatasossa'.  Tämähän ei taida aueta muuta kuin laulajille, sori :D  Mutta tekniikassa on kse ihan perusjutuista, että perustukset on kunnossa asennon ja lihasten osalta, hengitys tapahtuu oikein ja kurkunpää pysyy alhaalla ja avoimena.  Sitten ei muuta kuin paljon harjoitusta.

Mutta sitten siitä laulamisen ilosta.  Kävimme kuoromatkalla Tartossa syyskuun lopulla.  Konsertoimme kaksi kertaa pienellä 11 hengen kokoonpanolla kahdessa eri paikassa.  ensimmäinen konsertti oli hotellimme kellarissa kaariholvien alla melko tunkkaisessa paikassa.  Todella tunnelmallinen tila mutta ei optimaalinen laulamiseen.  Ääni meni useammaltakin tukkoon jo harjoituksissa ja ei todellakaan ollut helppo laulaa.  Konsertista ei jäänyt kovin hyvää fiilistä vaikka kuulijat olivatkin kovin suopeita.  Toinen konsertti oli oikeassa salissa jonka akustiikka oli laulajalle ihana.  Oli helppo kuulla muitten laulajien äänet ja oma ääni tuntui soljuvan kirkkaana tilassa, ihanan helppo laulaa.  Edellisestä konsertista oli jo jäänyt tuntuma, että osaan laulut hyvin ja nyt saattoikin vain eläytyä musiikkiin.  Annoin laulun raikua aika railakkaasti, taisin unohtaa kuoronjohtajan neuvot, mutta kun oli vaan niin ihanaa antaa mennä, ääni soi ne korkeimmatkin kohdat helposti.  Tuntui että muilta sai vielä lisää intoa, energiat virtasi vapaasti ja kaikilla tuntui olevan hyvä fiilis.  Ihanaa oli nähdä myös yleisön reaktiot, joku nauroi ja toisessa kohtaa näin miehen pyyhkivän silmäkulmaansa.  Ihan mielettömän upea kokemus!  Jälkikäteen olin ihan täpinöissäni, olisin voinut jatkaa laulamista vaikka kuinka kauan.

Tuon jälkeen on käyty laulamassa vielä Jyväskylän II kuoroviikon laululauantaissa keskustassa ulkona sekä parissa kauppakeskuksessa.  Jonkinlainen laulamisen rentous ja luottamus välittyi varmaan kuulijoillekin, kun saimme suoraa palautetta samantien esitysten jälkeen.  Tutulla porukalla voi laulaa ihan erilailla kun tietää että muut osaa ja homma toimii.  Hitsin kiva laulaa!  

Suru hiipii mieleen.  Laulusta, valokuvasta, keskustelun aiheesta, maisemasta, hajusta ja mausta.  Ei voi mitään.  Aamulla silmiä vasta avatessa, sienimetsässä, autossa, ruokaa laittaessa, kuoroharjoituksissa, kesken työpäivän ja sen jälkeen.  Ei päivääkään, etteikö kävisi mielessä useaan kertaan.  Ikävä.  Kaipuu.  Että olisi jotain, mitä ei enää ole.  Yhdessäolo.  Halaus ja kosketus.  Hymy ja naurahdus. Mitään ei enää ole.  Rakkaus pysyy, pakahduttaa ja tukahduttaa hengityksen.  Kyyneleet.  Heikottaa.  

Miten taas kokoaisi mielen ja tämän kropan, että jaksaisi nousta, huolehtia ja olla läsnä.  Ettei syökse toistakin tähän kuiluun.  Josta nouseminen vaatii ponnistuksen.  Järkeillä taas miksi elää...  Jaksaa.  

"Ajatukset kiertää kehää. Yritän pitää yllä toivoa, ihan järjellistä selitystä poissaololle, kuitenkin välillä vilahtaa ajatus, huoli, mitä ihmettä on voinut tapahtua ja tietysti kaikki mahdolliset ikävät asiat jotka siirrän äkkiä sivuun.  Alan olla aika rikki, ei pysy koossa, kyyneleet vaan valuu ja  valuu.  Sitten keksin taas jotakin, mitä voi tarkistaa, FB, spostit, kännykkä, vaikka kuulenhan minä jos kilahtaa.  Ketään ei vaan tunnu saavan kiinni, turhauttaa.  

Nyt selvisi että ovat olleet viime viikonlopunkin teillä tietymättömillä, Tuuli ei ole käynyt koulussa pariin viikkoon."

Loppuloma vietettiin kotona kaksin ja kesävieraitten seurassa.  Helle helli meitä ihan koko ajan, ihanaa oli päästä pulahtamaan järveen monta kertaa päivässä.  Mitään turhan raskasta ei jaksanut harrastaa.  Nautimme alkukesästä tehdystä puutarhasta ja terassista grillipaikkoineen.  Puutarhassa kukat kukkivat ja kaikki jotenkin kukoisti auringon lämmössä.  Ehkä jotkut taimet vielä vaihtavat paikkaansa, kun nyt kukkapenkit jotenkin vasta muotoutuvat.  Uusia idoita syntyy kun vaan viettää aikaa rauhassa kädenjälkiä ihaillen ja antaa ajatusten virrata.  Mikään ei todellakaan ole niin rentouttavaa kuin puutarhanhoito.  Ja tärkeää.  Ja ehkä sekään ei ole niin kovin tärkeää.

Kesävieraina heinäkuun lopulla oli minun PAIA ompeluseurakaverit, joitten kanssa vain mieli lepää ja tarinat lentelee samalla kun kädet kutoo/virkkaa/tekee.  Ihanaa kun on sielun yhteys, ei tarvitse käyttää energiaa turhan miettimiseen.  Seuraavaksi tuli Hanna-Lea uusioperheineen koirineen kaikkineen ja toi elämää tähän pihapiiriin.  Lapset jäi talon ja elukoitten vahdiksi, kun me aikuiset juhlimme veljen Tiinan 50-vuotisia oikein vanhaan hyvään malliin.  Luvassa oli kesän kuumimmat juhlat ja kyllä sitä lämpöä riittikin Heikkilän pihalla.  Oli ohjelmaa ja elävää musiikkia ja ruokaa, jollaista ei taida mistään muualta saada.  Olikohan pöydässä kymmentä erilaista riistaa, ainakin hirveä, peuraa, kaurista, poroa, villisikaa, karhua ja kai vielä jotakin.  Toivottavasti joku ehti ottaa kuvan pöydästä ennen kuin vieraat kävivät käsiksi!  Tapasimme myös serkkuja, joita ei olla nähty sitten lapsuuden.  Kivat juhlat, kiitokset Tiinalle!

Seuraavalla viikolla kävi Helena lasten ja saksalaisen vaihtarin, Beritin kanssa uimassa, seurustelemassa ja syömässä muikkuja.  Heini tuli myös viikonlopun viettoon rentoutumaan rankan parin työviikon päälle, kun oli ollut yksin vastuussa toimistosta muitten lomaillessa.  Käytiin myös viettämässä Onnin 9-vuotisjuhlia yhdessä.  Kesäsäät jatkui edelleen vaikka lomat loppui.  Nyt on tapahtunut muutos ja eilen oli jotenkin erilainen tuntu ilmassa.  Ei oikein osaa oikein pukeutua mutta joutui hakemaan pitkiä housuja illalla uistelemaan lähtiessä.  Saatiin kaksi alamittaista kuhaa, jotka piti päästää vapaaksi.  Yksi kunnollisen kokoinen oli tulossa mutta pääsi karkuun veneen vierestä.  Järvellä soutelu illalla tyynessä on jotenkin parasta.  Ihmeellinen luonto, käsittämätöntä miten upeata voi olla!

Heti heinäkuun alussa olin kuoron mukana Tallinnan laulujuhlilla pari yötä.  Heini lähti mukaan, kun minun huonekaverille tuli muuta menoa.  Olikin tosi kivaa viettää aikaa vanhassa kaupungissa kierrellessä, syömällä hyvin ja terasseilla ihmetellen muitten menoa, vähän soppaillen ja tietysti laulujuhlilla pääkonsertissa.  Voi sanoa, että olen käynyt laulujuhlilla.  Luultavasti ei tule mentyä toista kertaa.  Laulujuhlat on täysin virolaisten oma juttu, kansallinen erikoisuus ja sinne ei oikein muut mahdu mukaan tai ei ainakaan koe kuuluvansa joukkoon.  Tuolla huomasi eron siinä, että jos joku tilaisuus luodaan luomaan yhteisöllisyyttä, samanarvoisuutta ja iloa yhdessä olosta tai sitten ei.  Kannatan enemmän laulamista yhdessä, ei erotellen kansallisuuden tai kielitaidon mukaan.  Tilaisuus juonnettiin vain eestiksi, jätti meidät kielitaidottomat hiukan outoon asemaan, kun emme tienneet koska seistään tai miksi saamme paheksuvia katseita.  Erikoinen kokemus sinänsä.  Mutta kuoron kanssa oli erityisen mukavaa matkustaa bussilla, kun matka-aika kului nopsasti lauluja laulaessa.

Tallinnan reissun jälkeen oli vuorossa varustautuminen purjehdusreissulle.  Lähdimme Paraisilta kotisatamasta lauantaina ja palasimme seuraavana lauantaina illansuussa takaisin.  Matkalla ensimmäiseksi yövyimme Houtskarin eteläpuolella Lukin luonnonsatamassa (siellä oli kyllä vuorovenelaituri) parin muun venekunnan kanssa, jotka järjesti meille ilmaiseksi kesäteatteriesityksen sitlådassa iltaa istuessa.  Matkalla tuulet suosivat niin että mentiin mihin vaan, oli sopiva myötätuuli.  Spinaakkerille oli käyttöä:

Seuraava yöpyminen oli Degerbyn kylässä.  Laituri oli ihan täynnä ja me vaan työnnyttiin kahden veneen väliin.  Kävimme syömässä rantaravintolassa ja täydennettiin varastoja paikallisessa ruokakaupassa.  Sitten päästiinkin Ahvenenmaalle Kastelholman vierasvenesatamaan, joka oli ihan huippu hyvä.  Päästiin saunaan ja vierailemaan linnassa, illallinen nautittiin Strömsö Michaelin Smakby-ravintolassa.  Olipa ihanaa herkutella tosi hyvin!  Seuraava etappi oli Utö, mutta matka oli sen verran pitkä että yövyttiin luonnonsatamassa Svinskärillä ruotsinsuomalaisen venekunnan naapurissa, muita ei koko saarella ollutkaan.  Ihana rauha ja kaunis luonnontilassa oleva saari.  Utö olikin sitten isompi paikka, paljon veneitä ja turisteja, näkemistä monenlaista ja ihan omanlaisensa luonto, kivikkoa, kanervia, katajia ja meri joka puolella.  Utöstä Jurmoon oli tosi lyhyt pätkä, mutta kun oli aivan tyyntä ei viitsitty pitemmälle moottorilla pärryyttää.  Matkalla oli mukava uida veneen perässä, uimala olisi ohi päässyt kun matkavauhtia oli vain reilu 1 solmu.  Jurmossa voisi lomailla joskus pitempäänkin, ihanat rannat ja paljon patikointireittejä.  Kylässä käytiin kahvilla, mutta olisi kyllä kannattanut syödäkin paikallisessa kotiruokaravintolassa.  Saatiin tuliaiset ostettua.  Tässä Jurmon vierasvenesatama:

Sinilevät ilmestyivät läntisille merille tässä välissä, lautat jatkui silmänkantamattomiin välillä ihan puurona.  Aika kamalan näköistä, mutta ei meille tuosta tullut mitään oireita, vaikka välillä uitiinkin meressä.  Viimeinen yö vietettiin Jaakon mökillä Korppoossa ennen paluuta kotiin.

Mummu ja pappa olivat pärjänneet hienosti meidän kotieläintarhan kanssa.  Kiva kun saatettiiin viettää huoleton loma, kun asiat sujui kotona.  Pappa ei tosin ollut saanut kuhaa ja mummu ei ollut löytänyt mustikoita.  Ei olla mekään tosin onnistuttu kummassakaan hommassa.

Miten nuori voisi tietää mikä se oma ala olisi?  Työpaikoista ei ole kokemusta, kun kesätöitten saaminen on ollut viimeiset kymmenen vuotta todella hankalaa.  Harva nuori on vielä saanut selvitettyä omaa luonnetta ja taipumuksia, vielä harvempi osaa niistä päätellä missä ammatissa niitä voisi hyödyntää.

Muistan itse hakeneeni opiskelemaan aika heppoisin perustein.  Arkkitehdiksi hakeminen loppui jo pääsykokeissa, kun en saanut oikein mitään paperille.  Surkeat piirtäjän lahjat, vaikka olinkin pienen ikäni piirrellyt talojen pohjapiirroksia niin millimetripaperille kuin vasikkahaan lumeen.  Tekniikkaa lähdin opiskelemaan oikeastaan sillä höykällä, että ainakin opiskelukaverit olisivat miehiä.  Jotenkin koin miesvoittoisen ympäristön tutummaksi.

Eilen terapiassa tämäkin polku selkisi.  Muistan aika pienestä jo puheet siitä, että minun odotettiin olevan poika.  Nimikin oli valmiina, Veli-Pekka.  En muista että olisin tuosta ollut moksiskaan, mutta jotenkin se vaikutti omiin kiinnostuksen kohteisiin ja käyttäytymiseen.  Kuljin paljon isän mukana peltotöissä ja traktorin rassaamisissa.  Jotenkin halusin olla poikamaisempi ja pidin sitä hienompana kuin tyttöjen juttuja.  Jossain vaiheessa kiinnostus kohdistui moottoripyöriin ja autoihin.  Olen päiväkirjoihinkin kirjoittanut noihin liittyviä juttuja enemmän kuin pelkkänä toteamuksena perheen uudesta autosta tai näkemistäni ajoneuvoista.  Koulussa kiinnosti matematiikka ja heti kun tietotekniikka tuli oppiaineeksi, olin innolla mukana tutustumassa uuteen tietokoneeseen.  Tästä sitten ura urkeni alalle.  Töissä olen tekniikan kanssa ollut tekemisissä vain alkuvuosien koodaus- ja testaustehtävien myötä, mutta aika pian ura vei enemmän manageeraushommiin.

Järjestely- ja koordinointitaipumuksia minulla varmaan oli jo pienestä pitäen, looginen ajattelu ja avaruudellinen hahmottaminen oli luontaista ja kokonaisuuksien järjesteleminen, pilkkominen osiin ja järjestäminen luonnistui.  Olin varmaan myös kova komentelemaan ja 'työnjohtotehtävät' kiinnosti enemmän kuin itse työ :)  Luultavasti olisin siis päätynyt jotenkin samantyyppisiin hommiin millä tahansa koulutuksella.  Mutta varmasti mielenkiintoisempaa oli, kun oli juuri tietoliikennetekniikan osaamista ja Nokian nousukiito osui juuri nappiin oman urakehityksen kannalta.  Lisäksi onnistuin saamaan hyviä esimiehiä, jotka näkivät minussa olleen potentiaalin ja pääsin heittäytymään ja kokeilemaan siipiäni.  

Näin jälkikäteen asioita on helppo analysoida.  Toivon kaikille nuorille uskallusta ja onnea valitsemallanne tiellä!

Vietimme juhannuksen tänä vuonna kahdestaan tekemällä paellaa, juomalla sampanjaa ja polttamalla risuja.  Keli oli vilpoinen +12C, kokko lämmitti mukavasti.  Jounin Marko-serkku kävi kylässä ja nautimme jo edellisenä iltana grilliribsejä, saunottiin ja vietettiin valoisa kesäilta ulkona. Marko lähti jo puolen päivän aikaan kotia kohti ja Jouni lähti saattamaan prätkällä Kärkistensillan kupeeseen asti.  Oli samalla huomannut kivan luontopolun jota kävimme sitten lauantaina katsomassa.  Vaarunvuorelta oli komea maisema Päijänteelle n. 100m korkeudelta.  Sunnuntai-iltana kävi Hilkka ja Timo pitkästä aikaa iltateellä.  Juhannusviikonloppu sai oikein mukavan päätöksen ulkona terassilla rupatellessa ja minttujuomaa nauttiessa.  Terassi ja puutarhan valmistuminen yhdeltä osaltaan on kyllä suuri ilo ja nyt on kiva istuskella ja vain nauttia olostaan.

Yleisön pyynnöstä lisään tähän vielä pari kuvaa terassista. Tuossa edessä on Jounilla työnalla grillinrakennus.

Villiviinille syntyi kiipeilyteline lossarinmökin ympäriltä löytyvästä koiraverkosta.  Nurkassa pikkusitruksia, pelakuita ja anopin kaktus.

Piha on muuten nyt aika kivalla mallilla, nurmikko on lähtenyt hyvin kasvamaan ja istutukset ovat löytäneet paikkansa ja osa jopa kukkii hyvin siirroista huolimatta.  Kasvimaan kitkin viikonloppuna ekan kerran ja se näyttää nyt oikein kivalta suorine riveineen ilman vesiheinää.  Toivotaan että porkkanat ja punajuuret kasvaa, sipuli näyttää olevan oikein hyvässä kasvussa kananpahnojen lomassa.  Herneet kaipaisi jo tukea, mutta pelkään että pavut kärsivät nyt kylmästä.

Jouni on tehnyt kattoremppaa niin, että ehkä neljännes on nyt jo valmiina.  Tulee oikein hieno tuosta vanhasta katosta.  Minusta siinä on oma viehätyksensä, että näkyy kolhut ja kädenjälki.  Jouni laittoi pihan perältä löytyneen vanhan keinun kuntoon maalamalla niin saadaan nyt kiikutella tiilikehässä aamukahvilla.  Sitten kun tarkenee..

PAI-ystävät kävivät kylässä helatorstaiviikonloppuna, Aila ei päässyt mukaan juhlakiireidensä takia.  Heini tuli myös kesäloman viettoon samaan aikaan.  Heini olikin sitten meidän ilona reilun pari viikkoa.  Oli kyllä tarpeen saada seuraa, oli toukokuun lopussa taas niin kovin surullista.  Surua aiheutti tunne siitä, että en muista enää miten Tuuli puhui, liikkui, miltä tuntui halatessa.  Ihan kuin menettäisi ihmisen uudestaan, kun muistista häviää jotain konkreettista.  Helpottaa kun katselee valokuvia ja Tuulin taidetta.  Tai liikkuu luonnossa, ihana kesä ja vehreys ympärillä ja puutarhan edistyminen tuo niin hyvän mielen.