Maanataiaamu alkoi kurjasti, töissä oli odottamassa tyly viesti liittyen hoitamani homman kannattavuuteen, ja johon piti vastata äkkiä.  Tartuin toimeen heti mikä oli kyllä älytöntä, ilman aamukahvia olen aika heikoilla.  Vastausta miettiessä olin kahden vaiheilla: otanko ainaisen diplomaattisen, selittelevän ja ystävällisen tyylin vai vastaanko yhtä tylysti.  Neuvoa piti hakea kaverilta tsätistäkin.  Lopulta päädyin aika tylyyn vastaukseen, ehkä jopa sarkastiseen osittain mutta lopussa annoin kyllä kuulua kuten asia on (insinöörimäisesti toki perustellen). 

Viesti lähti ja minä romahdin, itkin oikein kunnolla.  Itkin sitä että en ollut voinut olla se kiltti minä vaan olin paha, ilkeä ja kykenemätön.  Tiedän että kuullostaa ihan pöhköltä, mutta osaan kai sitten syyllistää itseäni ihan mistä vaan.  Olin siis aika poikki ja ajattelin että eikö tästä uupumuksesta koskaan pääse yli.  Viime viikolla tein kuitenkin isoja oivalluksia ja myös muutoksia asioihin.  Mietin kotiin lähtemistä mutta jäin kun minulla oli varattu aika reikiin iltapäivällä.

Reikissä kerroin asian ja sainkin vastaukseksi onnittelut.  Olin oikeasti tehnyt jotain toisin kuin aikaisemmin.  Näin jälkikäteen tuota hankalaa viestiä kirjoittaessa oli ego ja minä vastakkain ja se oikea minä pääsi niskan päälle.  Siis en suostunut huonoon kohteluun ja alistettavaksi vaan nousin vastahankaan ja annoin kuulua.  (Viestin lähettäjä laittoi muuten pahoittelut.)  Erittäin tervettä käytöstä, töissä olemme kuitenkin kaikki tasavertaisia ja oikeutettuja oman panoksen arvostukseen, kellään ei pitäisi olla valtaa ylitse muiden mm. ajankäytön suhteen.

Pohdittiin sitten reikissä, mistä olen tämmöisen käyttäytymismallin saanut.  Jäljet johtavat lapsuuteen kuinkas muuten.  Sen mitä lapsuudesta muistan, meillä tehtiin aina töitä, ei paljon puhuttu ainakaan aikuiset lapsille ja isommat sisarukset kohtelivat kaltoin (pikkusiskollehan olin vain kateellinen).  Opin kai aika pienenä selviytymään joko alistumalla tai selvittämällä diplomaatisesti riitoja riippuen vastapuolesta.  Noilla keinoilla selvisin siihen aikaan, ikävää on että ne jäivät myös vaivaamaan aikuismaailmaa.  Sain joitain keinoja opetella tästä pois ja harjoituskohteita taitaa tulla vastaan ihan jokapäiväisessä elämässä.

Yksi tämmöinen harjoitus tuli mieleen parin viikon takaa, silloin minulla ei tosin ollut tätä tämänpäiväistä tietoa.  Mutta olen tuota tapahtumaa mielessäni vatvonut, joten kerron pois nyt tässä niin toivottavasti ei enää vaivaa. 

Tapahtui heti seuraavana päivänä kun olin ajanut kolarin lomalta palatessa (kai olen tuosta kertonut täällä?).  No oltiin siis tyttöjen kanssa shoppailemassa kylällä, minä ajoin ja oltiin risteyksessä odottamassa meille sopivaa koloa liikennevirrassa.  Isoja koloja ei lauantailiikenteessä voi odottakaan joten totesin yhden välin sitten meille sopivaksi ja lähdin liikkeelle.  Täytynee mainita että kyse on taajama-alueesta jossa on 50 rajoitus ja tuskin tuota edes voi ajaa.  Lisäksi paikassa on ylämäki joten kaasua hellittämällä voi päästää autot ja jalankulkijat helposti ylittämään. 

Kun pysähdyttiin seuraavan kauppakeskuksen parkkipaikalle viereen pysähtyneen auton kuski tuli huutamaan jotain siitä että mihin koloon sitä ängetään.  Että hän joutui jarruttamaan!  Minä olin ihan järkyttynyt enkä arvattavista syistä meinannut saada sanaa suustani (huom olin eilen ollut juuri kolarissa).  Kysyin jotain että anteeksi mitä ja siihen vielä että kovin ystävällistä tulla kertomaan, kiitoksia ja näkemiin.  Että hohhoijaa, kaikenlaisia harjoituksia sitä vastaan tulee.  Tänään olisin ehkä toiminut toisin ja saanut ehkä jotain järkevämpää ulos suusta.  V..u jos joku kehtaa tulla mulle mäkättämään mistään enää prkl!