Ei ole helppoa!  Heti kohta, kun olimme saaneet terapiassa käsiteltyä Heikko ja avuton -aiheen, siirryimme jos mahdollista, vielä rankempaan tunteeseen, häpeään.  En tosin usko että tuo heikko ja avutonkaan on vielä loppuunkäsitelty, putkahtelee esiin milloin mistäkin puheenaiheesta.

Häpeä on erikoinen tunne, hiukan vaikeaa hahmottaa.  Usein hävetään jotain ihan turhanpäiväistä, sotkuista kotia tai hoitamatonta ulkonäköä.  Tämä liittyy jotenkin minulla siihen, että ulospäin on näytettävä hyvältä, kulissi hyvästä emännästä, äidistä, perhe-elämästä.  Olisiko myös syyllisyydentunnetta, jos ei ole ehtinyt, viitsinyt, jaksanut hoitaa kotia tai ulkonäköä.  Laiskuushan on pahimpia syntejä, eikö?

Tähän aiheeseen päädyttiin, kun kerroin omasta nuoruudesta ja sieltä tuli vastaan eräs tapahtuma, kun minua kohdeltiin pahasti, niin pahasti kuin vai voi nuorta naista kohdella.  En ollut muistanutkaan koko asiaa vuosiin.  Olisin jopa ohittanut asian, jos terapeuttini ei olisi ollut tarkkakorvainen ja huomannut pyytää tarkennusta.  Jännä tuokin, kuinka osasi kiinnittää huomiota.  En nimittäin ajatellut tietoisesti ohittavani asiaa, kerroin vain ohimennen jostain tilanteesta.  En vaan ihan oikeasti asiaa ajatellut.  

Kerroin siis terapeutilleni asian, josta en ollut kenellekään koskaan kertonut.  Kertominen sinänsä ei ollut vaikeaa, ehkä kertoo siitä, miten hyvä suhde minulla on terapeuttiini, hyvä niin.  Mutta rankka juttu se kertominen oli.  Poislähtiessä voin pahoin, istuin autossa jonkun aikaa kun oksetti niin kovasti.  Se, mikä siinä oli niin rankkaa, johti keskusteluun häpeästä.  Miten me hävetään asioita, joita meidän ei tarvitsisi, kuuluisi hävetä.  Asioita joihin meillä ei ole ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa, jotka vaan tapahtuvat.  Miten taitavaan vallankäyttöön jotkut kykenevät, että toinen ottaa häpeän tai syyllisyden taakan kannettavakseen?  

Tuntui hyvältä, että sain tuon asian sanottua tuolloin, mutta minkäänlaista helpotusta en kyllä tunne.  Ehkä se tulee jossain vaiheessa.  Täytyyhän tulla.  Uskomatonta minkälaisia juttuja sitä tulee padottua jonnekin muistin pimeisiin nurkkiin, paksujen muurien taakse.  Sitten ne kuitenkin jossain tilanteessa luikertelevat tietoisuuteen.  Ehkä jotkut ihmiset tämän takia eivät koskaan pysähdy ja anna itselle aikaa noitten muurin takaisten asioitten tulla mieleen?  Nimittäin silloin kun ne tulevat mieleen, on vaarana että näyttää oman heikkouden tai avuttomuuden.  No, taas nämä asiat kietoutuvat kummallisesti yhteen.  Matka omaan itseen jatkuu...