Tunteitten pohtimisessa terapiassa päädyttiin nyt keskustelemaan vihasta.  En muista koska olisin oikein ollut vihainen.  Ehkä en koskaan?  Ehkä en päästä vihaa edes ajatuksiini, agressio olisi liian pelottavaa.  Ehkä olen ajatellut että vihaisuudesta ei olisi mitään hyötyä vaan turhaa energian tuhlaamista.  Järkeillyt siis, järki-ihminen miettii logiikkaa.  Lähimmäksi vihaisuutta olen kokenut joskus tilanteessa, jossa olen ollut vihainen tai ärtynyt jonkun toisen puolesta.  Kokenut että toisen kunniaa on loukattu tai kohdeltu epäoikeudenmukaisesti.  Mutta että olisin ollut vihainen omasta puolestani, en muista yhtään tilannetta.  Terapeuttini kuvasi asian liittyvän rajoihin, että asettaa tietyt rajat mitä puolustaa olemalla vihainen.  Eikö minulla sitten ole rajoja, enkö osaa asettaa puolustuskannalle?  En koe että minun yli olisi kävelty tai muuten joutunut jyrätyksi.  Mistä siis on kysymys?

Viha liittyy minusta myös riitelyyn, mistä en ole koskaan perustanut.  Meillä ei kotona minun muistini mukaan riidelty koskaan ja en ole siten oppinut itsekään riitelemään.  Jos tilanne näyttää johtavan riitaan, poistun paikalta.  Joskus jos koin loukkaantuvani, saatoin möksähtää jopa useiksi päiviksi.  Nykyään harvemmin.  Monta kertaa huomaan ajattelevani, että mitä väliä, jos toinen uskoo johonkin josta olen erimieltä.  Kyllä kokemus opettaa, ja mitä tuota vääntämään asiasta jos toinen puoli ei ole vielä valmis muuttumaan tai uskomaan tai mitä nyt milloinkin.  Joittenkin mielestä riitely "puhdistaa ilmaa".  Outo ilmaus, minulle tulee lähinnä hyvin likainen, suttuinen olo pelkästä ajatuksesta.  Parempi antaa olla ja nukkua yön yli, huomenna on muita asioita ja voihan olla että yö on tehnyt tehtävänsä myös toisen ajatuksissa.  

Tunteitten läpikäynti taitaa jatkua vielä pitkään.  Semmoistakin voisi pohtia, mitä hyötyä tästä kaikesta on.  Mitä hyötyä tunteista yleensäkään tai tunteitten tuntemisesta?