Kuorolaulamista on tutkittu jonkun verran ja monta kertaa on todistettu sen sekä henkisistä että fyysisistä hyvistä vaikutuksista ihmisen mieleen ja kehoon.  Minä nyt sitten komppaan tutkimuksia ihan omasta kokemuksesta noin vuoden verran kuorossa laulaneena. Tai no olenhan minä laulanut silloin nuorena koulun kuoroissa ja aikuisiällä kirkon joululaulutilaisuuksissa ja tietysti kotona omaksi iloksi.  Mutta nyt olen laulanut aktiivisesti kerran tai kahdesti viikossa kuoroharjoituksissa ja kotona pari-kolme kertaa viikossa harjoitellen.

Aluksi tuntui että laulaminen ei oikein suju.  Tuntui vaikealta oppia lauluja ulkoa, henki ei riittänyt, muistin stemman väärin, korkeat äänet oli pihinää ja aina pelotti noitten korkeitten nuottien edellä pääsenkö vai enkö, laulanko puhtaasti vai falskisti. Lisäksi kuorossa on niitä paljon laulaneita, kokeneita kuorolaisia että jotenkin sitä himmaili oman laulamisen kanssa.  Pikkuhiljaa harjoitusten kuluessa huomasin että osaanhan minä edelleen laulaa. Pysyn nuotissa ja opin laulut ulkoakin loppujen lopuksi melko helposti, eihän se vaadi kuin toistoa riittävästi.

Laulaminen on teknikkalaji ja helpoiten tekniikkaa oppii, kun on joku opettaja, mieluiten sellainen jonka kanssa kemiat sujuu ja puhutaan 'samaa kieltä'.  Paljolti kyse on mielikuvaharjoittelusta.  Siis että korkealle mentäessä ei mennä niitä tikapuita ylöspäin vaan ajatus on jo hengittäessä siellä ylhäällä ja sitten vaan lauletaan 'vaakatasossa'.  Tämähän ei taida aueta muuta kuin laulajille, sori :D  Mutta tekniikassa on kse ihan perusjutuista, että perustukset on kunnossa asennon ja lihasten osalta, hengitys tapahtuu oikein ja kurkunpää pysyy alhaalla ja avoimena.  Sitten ei muuta kuin paljon harjoitusta.

Mutta sitten siitä laulamisen ilosta.  Kävimme kuoromatkalla Tartossa syyskuun lopulla.  Konsertoimme kaksi kertaa pienellä 11 hengen kokoonpanolla kahdessa eri paikassa.  ensimmäinen konsertti oli hotellimme kellarissa kaariholvien alla melko tunkkaisessa paikassa.  Todella tunnelmallinen tila mutta ei optimaalinen laulamiseen.  Ääni meni useammaltakin tukkoon jo harjoituksissa ja ei todellakaan ollut helppo laulaa.  Konsertista ei jäänyt kovin hyvää fiilistä vaikka kuulijat olivatkin kovin suopeita.  Toinen konsertti oli oikeassa salissa jonka akustiikka oli laulajalle ihana.  Oli helppo kuulla muitten laulajien äänet ja oma ääni tuntui soljuvan kirkkaana tilassa, ihanan helppo laulaa.  Edellisestä konsertista oli jo jäänyt tuntuma, että osaan laulut hyvin ja nyt saattoikin vain eläytyä musiikkiin.  Annoin laulun raikua aika railakkaasti, taisin unohtaa kuoronjohtajan neuvot, mutta kun oli vaan niin ihanaa antaa mennä, ääni soi ne korkeimmatkin kohdat helposti.  Tuntui että muilta sai vielä lisää intoa, energiat virtasi vapaasti ja kaikilla tuntui olevan hyvä fiilis.  Ihanaa oli nähdä myös yleisön reaktiot, joku nauroi ja toisessa kohtaa näin miehen pyyhkivän silmäkulmaansa.  Ihan mielettömän upea kokemus!  Jälkikäteen olin ihan täpinöissäni, olisin voinut jatkaa laulamista vaikka kuinka kauan.

Tuon jälkeen on käyty laulamassa vielä Jyväskylän II kuoroviikon laululauantaissa keskustassa ulkona sekä parissa kauppakeskuksessa.  Jonkinlainen laulamisen rentous ja luottamus välittyi varmaan kuulijoillekin, kun saimme suoraa palautetta samantien esitysten jälkeen.  Tutulla porukalla voi laulaa ihan erilailla kun tietää että muut osaa ja homma toimii.  Hitsin kiva laulaa!