Muistin eilen terapiassa kokemuksen n15v takaa, kun kävimme Into-kursseja työn puolesta.  Menin tuonne kurssille ajatellen, että ehkä oppisin tuntemaan paremmin itseäni, siis aika kevyin perustein.  Aika monet muut menivät jonkun kriisin vuoksi ja monet päätyivät alanvaihtoon tai muuten tekemään radikaalimpia ratkaisuja.  Koin että minulla oli ollut hyvä lapsuus (josta tosin en muistanut silloin paljon mitään), työ- ja perhe-elämä olivat kunnossa ja siten kuin olin suunnitellut ja halunnutkin.  Kurssit olivat ehkä kolmepäiväisiä ja ehkä parin-kolmen kuukauden välein.  Oliskohan ollut ensimmäisellä kerralla teimme lopuksi jonkin mielikuvaharjoituksen, joka perustui varmaankin NLP-tekniikkaan, jossa ohjaaja puhuu jotain ja ohjattavilla saa ajatukset pyöriä missä lienee.

Päädyin mielikuvissani lapsuuden kodin lähellä olleeseen luolaan.  Leikimme pienenä luolassa ja sen lähettyvillä kaikenlaisia leikkejä apinoiden planeetasta poliisiin ja rosvoon.  Olin kuitenkin tässä mielikuvassa tuolla luolassa yksin, ehkä alakouluikäsenä.  Olin kyykyssä kädet rutistaen polvien ympärillä ja itkin.  Koin olevani hyvin yksinäinen ja hylätty.  Harjoitus päättyi ja sen kertainen kurssi loppui ja lähdimme kotiin.

Harjoitus jätti minut hyvin sekavaan tilaan, olin aika hukassa tunteideni kanssa.  Tiesin kyllä että lapsuudessa meitä ei ollut paljon hellitty ja sylissä pidelty, kenelläpä siihen olisi ollut maatalossa aikaakaan.  Mutta nyt se iski jotenkin eritavalla, kun tajusin mitä se pieniansu olisi oikeasti tarvinnut.  Jonkinlaista lohtua, hyväksyntää ja lähelläoloa.  Toivuin asiasta aikanaan, mutta seuraavalle kurssijaksolle mennessä olin kyllä kahdenvaiheilla, jätänkö väliin koko kurssin vai jatkanko.  Jatkoin, mutta menin hyvin vihaisena kurssille.  Minusta ohjaaja oli tehnyt väärin.  Sanoinkin varmaan vihani ohjaajalle, mutta en muista käsiteltiinkö sitä sen kummemmin.  Lapsuutta käsiteltiin kyllä monessa harjoituksessa ja monet itkut tuolla kurssilla itkettiin.  Hyvä niin, jotain saatiin purettua niistä asioista, joita ei ehkä olisi edes tiedostanut ilman jonkun avustusta.

Nyt sitten terapiassa muistin tuon harjoituksen ja toisen asian.  Meillä ei omasta mielestäni lapsuudessa saanut palautetta teki niin tai näin.  Muistin kuitenkin miten isällä oli tapana kehua minua vieraille, "tuo tyttö kestää nälkää" ja "eikä se muuten sairastakaan koskaan".  Totta oli että olin erittäin huono syömään, minulle kelpasi vain keitetty peruna, ruisleipä ja puolukkasurvos.  Opin syömään luultavasti vasta lukioiässä.  Mutta se mitä tuo isän kehuminen oikein tarkoitti, että on hyvä asia jos on pieniruokainen tarkoittaa oikeasti että ei kuluta paljon jolloin säästää rahaa, on taloudellinen.  

Ja sitten se että ei sairasta.  Se oli varmaan helpotus, koska aina jos sairasti, piti olla pois koulusta kotona huolehdittavana.  Minua harmitti kun en sairastanut, en saanut huolenpitoa enkä varsinkaan leipäressua, joka oli ainoa isän osaama ruokalaji: ruisleipää voissa rapeaksi paistettuna. Jos mahatauti tuli niin sai vielä jaffaa.  Mutta siis minä olin jotenkin kehuttava siinä että en sairasta eli pärjäsin enkä ollut heikko tai avuton.  Todellisuudessa kaikki lapset on joskus heikkoja ja varsinkin avuttomia.  Minä opin että on parempi olla olematta.  Enkä osaa vieläkään olla avuton tai pyytää apua, itse on pärjättävä.  Joskus ei pärjää...