virkkaan isoäidinneliöitä, kaksi illassa, joskus enemmän, joskus vähemmän. alussa neliöt kastuivat, kyyneleitä riitti ja riitti, villa imee surun.  virkkaaminen sujuu automaattisesti, ajatukset saa vaellella vapaasti, liiankin. aina vaan ja jatkuvasti samaan aiheeseen.  ja päätyy kysymykseen, miksi? miksi? miksi?  kyyneleitä tuli alussa jatkuvasti, kaikki itketti, hajut, musiikki, kukat, kyttilä, lintujen laulu, maisema, muitten puheet, empatia, viestit ja puhelut.  nenäliinoja piti olla saatavilla joka pöydällä ja taskussa.  puhuttiin, muisteltiin, otettiin vastaan osanottoja.  ja aina vaan kyyneleitä.  surutyötä...  27 neliötä kasassa.  enää ei ole kyyneleitä, suru jää