Edelliseen kirjoitukseen tulleiden kommenttien innostamana mietin enemmän tuota kotiseuturakkautta ja paikkoihin kiintymistä.  Tai oikeastaan omalta osaltani kiintymättömyyttä. 

Mietin illalla sitä kun myimme itse rakentamamme ensimmäisen kodin, jossa oli vietetty meidän perheen ensimmäiset 15v.  Sama aika muuten jonka vietin lapsuuden kodissani täyspäiväisesti.  Myyminen oli ihan helppo juttu.  Ei tuntenut suuremmin surua tai luopumisen tuskaa.  Talo se vaan oli kuitenkin, materiaa.  Ja nyt kun tuolla pihapiirissä kuitenkin vieraillaan epäsäännöllisen säännöllisesti mummulassa, ei ole ollut mitään haikeutta katsella vanhaa kotia.  Nykyistä kotia on laitettu hartaasti ja huolella, mutta en usko että tästäkän luopuminen on mitenkään vaikeaa.

Selkeästi koen että minä kohdistan tunteeni enemmän ihmisiin kuin paikkaan tai materiaan.  Kun joskus on mietitty muuttoa kauemmaksi, maalle, ajattelen melkein ensimmäisenä kuinka hyvät ystävät helpoiten pääsisivät käymään.  Eli kohtuullisen junamatkan päässä pitäisi tuleva eläkepaikka olla :)