Lapsuusmuistoja on alkanut tulla oikein tulvimalla esiin, kun asioita ja tunteita pohditaan ääneen terapiassa.  Eilen keskusteltiin siitä, mitä tunteita äiti ja isä näyttivät julkisesti.  En muista nähneeni äitin tai isän itkevän, tuskin myöskään nauravan ääneen.  Ahdistus tai pelko toi mieleen jonkun aamun 70-luvun lopulta, olisiko ollut öljykriisin aikaa, kun isä tuli aamiaispöytään tokaisten: "ol' kuin ois' lauvalla maannut".  Yhdistin tuon laudalla makaamisen kuolemaan, mielikuvissa riiheen ja siellä säilytettyihin ruumiisiin.  Tuolla kun isommat lapset pelotteli meitä pienempiä.  Siitä taisi tosin olla jokunen vuosikymmen aikaa, kun ruumiita jemmattiin ennen kirkkomaalle pääsyä.  Ehkä meillä oli tuohon aikaan tiukkaa taloudellisesti, oli varmaan lainoja ja kallista öljyä kului paljon maatalouskoneitten ja -tilojen pyörittämiseen.  En noista asioista silloin mitään ymmärtänyt tai tiennytkään.  Mutta tuo aamu ja tunnelma ovat jääneet johonkin mielensyövereihin.

Eilen muistui mieleen myös mummun hautajaiset.  Mummuhan asui meillä kunnes ei enää pärjännyt kotioloissa ja muutti vanhainkotiin.  Mummusta ei mitään lämpöisiä muistoja lapsuudesta ole.  Muistan mm. että käsiä pestessä jynssäsi niin että kädet oli vereslihalla.  Mummu huolehti meistä sillon ihan pienenä, kun äiti kävi opettamassa ja isä oli maatalonhommissa navetassa tai pellolla.  Usein pääsin äitin mukaan kouluun, kun en halunnut jäädä kotiin.  No, mummun hautajaisissa minua ei itkettänyt yhtään.  Muistan ihmetelleeni, miksi jotkut itkivät kirkossa.  Ehkä jopa ajattelin, että melkoista huomiota herättivät, vieraat ihmiset, jotka eivät olleet arkea joutuneet elämään mummun kanssa  Ehkä olin oppinut olemaan herättämättä huomiota ja osoittamatta surua.