Nukutuksen 'tyhjyyden' ja havahtumisen välissä oli 'tila', jossa ei ollut aikaa.  Ei ollut valoa, ei mitään konkreettista kuten hahmoja tai ääniä.  Oli vain hetki jolloin koin olevani 'muualla'.  Mutta koin olevani hyvin selkeästi yhdessä Tuulin kanssa, Tuuli oli läsnä.  Ei ketään muita. Ihan kuin olisimme olleet painottomia, leijuimme jossain pimeässä. Tunne oli kevyt ja lempeä, koin rauhaa ja yhteenkuuluvuutta, kaikki oli hyvin.

Mutta hoitajat pyytelivät heräämään.  Tässä maailmassa on huono olla.  Haluan palata uneen, annan mennä.  Ja taas kuulen jonkun pyytävän hengittämään syvään, silmiä olisi aukaistava.  En jaksa, nukahdan.  Herään taas, avaan silmät, mutta tuntuu pahalta, itkettää ja väsyttää valtavasti.  Parempi olla silmät kiinni, torkahdan.  Hoitaja houkuttelee taas avaamaan silmät, pitäisi nousta ylös.  Kello on melkein neljä ja olen ollut heräämössä 5 tuntia.  Minut autetaan pystyyn, huimaa ja oksettaa, palaan pitkälleen.  Verenpaine on 103/50, pulssi 43, happisaturaatio piipittää jatkuvasti kun hengitän liian pinnallisesti.  Hoitajat tekee päätöksen minun jäämisestä osastolle yöksi.  Minut siirretään viiden jälkeen osasto 14 huoneeseen 1.  Minulle tuodaan jauhelihakeittoa ja leipää, maistelen hiukan lientä, ei oikein maistu.  Taas alkaa yökkäily.  Nukuttaa. Puoli kymmeneltä hoitaja soittaa anestesialääkärille pahoinvoinnista ja saan suoraan tippaan jotain estolääkettä.  Olo paranee ja saan nukuttua.  Jossain vaiheessa hoitaja käy katetroimassa kun en ole päässyt vessaan. Levoton yö.

Aamulla olo alkaa olla parempi, vessassakäyntikin sujuu hoitajan saattelemana.  Pääsen kotiin lounasaikaan.  Pieni päiväkirurginen toimenpide muuttui ihan erilaiseksi kuin mihin olin varautunut.  Mutta nyt on kysta poistettu.  Toipuminen vie jonkin aikaa.