Luin jostain lehdestä vastikään kolumnin josta yksi lause jäi mieleen.  Meni jotenkin niin, että "ei sovi innostua, koska silloin sielu paljastuu".  Sehän on varmaan ollut suurimpia pelkoja joskus, että muut näkee sinut 'paljaana'.  Nauru ja hyvän mielen näyttäminen on ollut sopimatonta.  Varsinaisesti kukaan ulkopuolinen ei edes halua nähdä kenenkään paljastuvan, liian noloa.  Sama itkun kanssa.  Ihmiset vaivaantuu jos joku itkee julkisesti.  Sielu on paljaimmillaan kaikkien arvosteltavana.  Joku voi jopa tuntea vihaa, kun joutuu todistamaan epämiellyttävää tilannetta.  Viha saattaa tulla siitä, että joutuu myös itse kohtaamaan oman sisimpänsä.  Tunteet nousee pintaan tahtomattaan.  Sielu on vaarassa paljastua, hallinta päälle ettei vaan oma pokka petä, poistu äkkiä.

Mutta entä jos ei olekaan näin?  Jospa ihmisille olisi hyväksi antaa sielun olla näkyvillä koko ajan.  Antaa innostuksen, naurun ja itkun tulla, kun on tullakseen.  Jos ei tarvitsisi pelätä noloja tilanteita, jos voisi luottaa että sielun paljastuminen ei aiheutakaan mitään pahaa tai pelottavaa.  Jospa se toisi jopa jotain hyvää, muita sieluja voisi tulla näkyviin, uusia ystäviä, niitä sielun kumppaneita?

Ja jos joku nolostuu, vihastuu, vetäytyy, mitä sitten.  Hän se tässä jää kakkoseksi.  Paitsi siitä ihanasta tunteesta kun ihminen on tosi, yhtä sisimpänsä kanssa, aito.  Miten suurten pelkojen kanssa sulkeutuneet joutuvatkaan elämään, tietämättä muusta, kohtaamatta omia tunteitaan ja sisimpäänsä?  Mutta nauru on tarttuvaa, hymyyn vastataan hymyllä, pienin askelin ympäristöä voi muuttaa.  Asenne ratkaisee, aina.