Maanantaina oli kylmä aamu, mutta reippaana lähdin töihin aamujumppaan.  Lätäköt oli ihan umpijäässä ja otin varovasti mutkat.  Töissä oli kaikenlaista ja paljon, vauhdilla mentiin koko päivä asiasta toiseen ja tahti jäi päälle vielä kotiin lähtiessä.  Sataa tihuutti ohutta sumua, plussan puolella selkeästi.  Isolla vaihteella kotiin päin ja niinhän se kostautui yhdessä mutkassa, jonka olin aamulla osannut ottaa varovasti, että peilikirkkaalla jäällä pyörä lähti alta aika vauhdilla.  Ensimmäisenä maata kosketti vasen polvi ja reisi, sitten jo toisen puolen käden pikkurilli ennen kämmentä, muu kroppa tuli perässä vähemmillä vaurioilla.  Onneksi oli paksut farkut ja pitkävartiset saappaat jalassa ja lämminvuoriset nahkahanskat kädessä, kypärä päässä tietty.  Kun pää selvisi, kinkkasin pyörää taluttaen kotiin, märkänä ja havunneulasia yltympäriinsä (lehtikuusia puistossa), itkua tuhertaen...

Vaurioraportti: polvi reilusti auki, mutta vain pintaa onneksi, reidessä kunnon naarmut mutta ei sentään vertavaluvia haavoja, sääriluussa kuhmu, pikkurilli arka mutta ei poikki.  Selkä säästyi revähdyksiltä ja pää on kunnossa.  Teippasin polven ja Heini sitoi pikkurillin nimettömään.  Sohvalle lepäämään ja hoitamaan haavoja.  Hetken levättyäni ei meinannut päästä ylös ja sattui joka paikkaan.  Ehkä henkiset kärsimykset vakavampia näin jälkikäteen ajatellen.  Vanhemmiten pelottaa kaikki vahingot entistä enemmän, joustavuus ei enää parhaimmillaan niin kuin ei reaktiokykykään, paraneminen on hitaampaa.