Mietin edelleen Heikko ja avuton ja Selviytymiskeinot teemaa.  Sitä miten lapsena on niin pieni ja riippuvainen aikuisista. Noiden tunteiden käsittely on vielä nyt aikuisenakin raskasta.  Se kun ajattelen sitä pikkuansua, saa minut surulliseksi, koen yksinäisyyttä ja hylätyksi tulemisen tunnetta.  Kuinka paljon sitä lohdutusta olisinkaan kaivannut pienenä.  Enkä koe saaneeni.

Muistan lohdutuksesta sen, kun isä otti tikkua sormesta varmaankin neulalla niin silloin piti katsoa kirkolle päin.  Olikohan tarkoituksena että ei näe sitä neulaa menossa nahan alle.  Vaikka kyllähän sen tunsi.  Pipiin sitten vaan puhallettiin ja se oli siinä. Laastaria meillä ei laitettu.  Omien lasten kohdalla muistelen, että itku loppui siihen, kun se Mikki-laastari oli paikallaan, suuri lohtu tuokin siis.

Nyt tajuan senkin miksi minusta on niin vaikeaa näyttää avuttomuutta ja heikkoutta itsessäni.  Tuohonhan olisi ihan luonnollista saada lohdutusta.  Mutta kun en ole lapsena oppinut olemaan lohdutettavana, en vaan löydä itsestäni sitä puolta nytkään.  Helposti käännän asian niin päin, ettei kenelläkään tulis mieleenkään lohduttaa, siilin piikit pystyssä.  Jokohan nyt helpottaa...