Suru hiipii mieleen.  Laulusta, valokuvasta, keskustelun aiheesta, maisemasta, hajusta ja mausta.  Ei voi mitään.  Aamulla silmiä vasta avatessa, sienimetsässä, autossa, ruokaa laittaessa, kuoroharjoituksissa, kesken työpäivän ja sen jälkeen.  Ei päivääkään, etteikö kävisi mielessä useaan kertaan.  Ikävä.  Kaipuu.  Että olisi jotain, mitä ei enää ole.  Yhdessäolo.  Halaus ja kosketus.  Hymy ja naurahdus. Mitään ei enää ole.  Rakkaus pysyy, pakahduttaa ja tukahduttaa hengityksen.  Kyyneleet.  Heikottaa.  

Miten taas kokoaisi mielen ja tämän kropan, että jaksaisi nousta, huolehtia ja olla läsnä.  Ettei syökse toistakin tähän kuiluun.  Josta nouseminen vaatii ponnistuksen.  Järkeillä taas miksi elää...  Jaksaa.