Kun on vaikeaa, sitä yrittää selviytyä miten kuten ja useimmiten kai selviytyykin, joskus enemmän tai vähemmän rämpien.  Ja sitten sitä on taas yhtä kokemusta rikkaampi.  Tunteiden kanssa joutuu selviämään yksin. Usein selviytymiskeinona on keskittyä tekemiseen ja jättää ikävät tunteet käsittelemättä.  Usein se kostautuu viimeistään illalla tai yöllä, kun ei saa unta ajatuksiltaan, tunteet niin iholla että olo on sitäkin surkeampi. Tai sitten käsittelemättömät tunteet tulevat pintaan vuosien päästä, jostain mustasta aukosta kai. 

Pohdin edelleen tuota Heikko ja avuton -kirjoituksen aihetta.  Sitä että en lapsena saanut sellaista huolenpitoa kuin olisin silloin tarvinnut. Olen järkeillyt asian niin, että siinä tilanteessa vanhemmillani ei ollut aikaa ja voimia hoitaa meitä lapsia ja vastata jokaisen tarpeisiin. Järki-ihmisenä (apua, mikä ilmaus) sitä miettii asioita jotenkin järkeillen, että nyt näissä olosuhteissa on vaan niin tai näin.  No, ehkä meidän perheessä pikkusisko sai enemmän huomiota kuin me muut.  Sitähän ei saanut kiusatakaan, kun meni helposti itkusta tikkauksiin ja tajuttomaksi.  Heheh, ihan kun me ois sitä jatkuvasti tahallaan kiusattu :)

Tunteiden käsittely hoidettiin niin, että jos tuli itku, niin joutui menemään eri huoneeseen oven taakse itkemään.  Jotain avuttomuutta vanhemmillani oli tunteiden käsittelyssä.  Nauramisesta ja mellastamisesta sai kuulla että "itku pitkästä ilosta".  Enkä muista että meillä olisi riidelty tai korotettu ääntä mistään.  Vanhemmat olivat eläneet sodan varmasti yhdessä herkimmistä ikävaiheistaan, juuri aikuisuuden kynnyksellä.  Ymmärrettävästi tunteet on joutuneet koville ja ne on joutunut sulkemaan pois, että on selviytynyt, ei ole voinut jäädä surren makaamaan.

Nyt sitten terapeutin kanssa tätä asiaa on minun osalta käyty läpi.  Monta vuotta meni tuolla järkeilyllä.  Nyt se ei enää riitä.  Ne omat tunteet pitäisi jotenkin selvittää.  En oikein tiedä miten.