Löysin Pilcherin Syyskuu-kirjasta seuraavan pätkän.  Lohdutukseksi.

Kuolema ei ole yhtään mitään.  Sillä ei ole merkitystä.  Olen vain siirtynyt viereiseen huoneeseen.  Ei ole tapahtunut mitään.  Kaikki on täsmälleen ennallaan.  Minä olen minä ja sinä olet sinä ja se entinen elämä jota elimme niin hellästi yhdessä on säilynyt koskemattomana, muuttumattomana.  Olemme vieläkin toisillemme samaa kuin ennen, mitä se sitten olikin.  Kutsu minua entisellä tutulla nimellä.  Puhu minusta yhtä vaivattomasti kuin sinulla aina oli tapana.  Älä muuta äänensävyäsi millään lailla.  Älä pakota kasvoillesi juhlallista tai surullista ilmettä.  Naura niin kuin me aina nauroimme pikku piloille joista nautimme yhdessä.  Pidä hauskaa, hymyile, ajattele minua, rukoile puolestani.  Olkoon nimeni ikuisesti yhtä jokapäiväisen tuttu kuin ennenkin.  Lausuttakoon se vaivattomasti, ilman varjon häivääkään.  Elämä tarkoittaa kaikkea mitä on aina tarkoittanut.  Se on samaa kuin on aina ollut.  Se jatkuu täydellisesti ja rikkumatta.  Mitä tämä kuolema muuta on kuin vahinko josta ei tarvitse välittää?  Miksi minun pitäisi olla poissa mielestä vain siksi että olen poissa näkyvistä?  Minähän vain odotan sinua hetken jossakin hyvin lähellä, aivan kulman takana.  Kaikki on hyvin.