Positiivareiden aamupostissa oli tänään kehoitus: "Sulje hetkeksi silmäsi ja ajattele henkilöä, joka jossain vaiheessa elämääsi on sytyttänyt sinussa sisäisen valon."  Olen näitä ihmisiä hakenut omasta lapsuudesta ja nuoruudesta keskusteluissani terapeutin kanssa.  En ole asiaa oikeastaan aikaisemmin paljon pohtinut ja nytkin keskusteluissa eräs henkilö nousi esiin ihan vahingossa, en ollut oikeastaan edes muistanut asiaa.  Koin lapsena että minusta ei pidetty.  Minulla ei ollut ketään aikuista, jota olisin pitänyt erityisesti minun ystävänä.  Isosiskolla oli isotäti, kenen luona kävi kesäisin ja pikkusisko vaan oli kaikkien lellikki.

Vietin lukion jälkeen välivuotta, kun en tiennyt mihin haluaisin opiskelemaan.  Olin kouluavustajana jonkun kuukauden pienellä kyläkoululla.  Olin saanut vasta ajokortin ja minusta oli hauskaa ajella pikkuteitä pitkin ihan itsekseni 'oikeisiin' töihin.  Aikaisemmat työkokemukseni olivat maatalouslomittajan hommia kotona, niitä ei oikein edes mieltänyt töiksi.  

Tuolla koululla oli kaksi opettajaa, melkein eläkeikäinen nainen ja keski-ikäinen miesopettaja sekä keittäjä.  Oppilaita oli kahdessa luokassa, ehkä parikymmentä molemmissa, alakouluikäisiä.  Yläkoulu oli kirkonkylällä, missä itse olin käynyt koko peruskouluajan.

Minusta oli jotenkin vapauttavaa olla tilanteessa, jossa työtovereilla ei ollut ennakkokäsitystä minusta - pääsin aloittamaan puhtaalta pöydältä.  Tuskin minä olin kouluaikana sen kummemmin mainetta kerännyt, olin se kiltti viulistityttö joka suoriutui ja hoiti tehtävänsä säntillisesti.  Silti oma ajatukseni oli, että minulla oli jonkinlainen 'taakka' kannettavana, en suoriutunut niin hyvin kuin itse kuvittelin pystyväni ja oletin että muutkin tiesivät sen.  Jotakin muutakin tuohon sisältyi, ehkä perhe- tai sukurasitetta, mutta tätä mielikuvaa en ole ihan vielä saanut konkretisoitua itselleni.

Kouluavustajana varsinaisena esimiehenäni toimi Seppo, vaikka toinenkin opettaja antoi minulle jotain hommia.  Sain tehtäviä, jotka saivat minut ihmettelemään, onko minusta noihin ja että minulle annettiin vastuu asioista, joita pidin merkittävinä.  Opettaja näki, että minulla on taitoja ja kykyjä, joita en itse ollut tiedostanut.  Tämä opettaja antoi myös palautetta, ei pelkästään tehtävien hoidosta vaan jotenkin yleisempiä jotka avasivat minulle jotakin itsestäni, luonteestani ja kyvyistäni.  Yleissivistävääkin tuolla oli, kuulin Enrico Carusosta ja Carolasta :)  

Koin hyväksyntää ja arvostusta, mitä en luultavasti ollut keneltäkään aikuiselta sanallisesti saanut lapsuudessani. Tuon kokemuksen myötä uskalsin lähteä maailmalle ja luotin siihen että pärjään.  

Ulkopuoliselta saatu kannustus tuossa iässä oli varmasti merkityksellistä monessa mielessä, ja on kantanut ehkä useamman vuoden ajan ennen kuin seuraava 'itsetunnonkohottaja' on osunut tielleni.  Voisiko tätä nyt soveltaa itse ja antaa palautetta?  Taito sinänsä, tuo palautteenanto.  Ehkä onkin niin, että sitä ei voi tietoisesti tehdä vaan otollisessa vaiheessa oleva vastaanottaa sen mitä tarvii ihan normaalissa kanssakäymisessä?