Anteeksipyytäminen oli minulle lapsena hirvittävän vaikeaa. Juoksin mieluummin karkuun kuin pyysin anteeksi. Jossain vaiheessa joku 'opetti' minulle, että riittää kun 'näyttelee' ja ehkä sen jälkeen otin asian kevyemmin ja sain nuo vaikeat sanat tarvittaessa sanottua.

Anteeksiantamisen tärkeys selvisi minulle vasta Into-kursseilla vuosituhannen taitteessa, kun Hanna kertoi tuon terveysvaikutuksista. Sen jälkeen olen jokseenkin joka ilta käynyt läpi "Annan anteeksi, annan anteeksi, annan anteeksi..." -mantraa omassa mielessä, tärkeimpänä tietysti Annan anteeksi itselleni. Aikoinaan tuohon harjoitukseen kuului myös käsien käyttö eli otetaan sormista kiinni, sormet koukussa rinnan korkeudella ja vedetään samalla kuin silmät kiinni käydään tuota mantraa läpi. Jossain vaiheessa vetäessä sormet antaa periksi, siinä vaiheessa yleensä mielessä on kuvat jo loppuneet ja jäljellä on se itselle anteeksi antaminen. Ensimmäisellä kerralla luopuminen/periksi antaminen/hellittäminen on yllättävän vaikeaa.

Nyt olen päässyt siihen vaiheeseen, että pohdiskelen sitä että anteeksi antamista ei enää ole, kaikki on jo anteeksi annettu. Kun on tajunnut sen, että olemme kaikki yhtä ja samaa, ei enää ole anteeksi antamisen tarvetta. Tämän kanssa voi joutua vielä pitkään harjottelemaan, mutta ainakin ystävien kesken jo asia tuntui selvältä. Kaikki on anteeksi annettu.