"Luonto on minulle uskonto!", sanoi Matti Johannes Koivu aamuteeveessä iveraillessaan. 

Näin minäkin olen ajatellut jo pitkään.  Luontoon on kaipuu, pois kaupungin hälystä.  Mutta Tuulin kuoleman jälkeen luonnosta on tullut erittäin tärkeä selviytymiskeino.  Luonnolla on ihmeellinen voima.  Ensimmäisten viikkojen aikana, kun vain ajatus tästä hetkestä ja vielä yhdestä henkäyksestä kantoi eteenpäin, luonnossa liikkuminen ja kävely helpottivat eniten tuskaa. Kun kaikki tuntui ylitsepääsemättömän käsittämättömältä, ajatuksissa oli vain yksi asia: "Miksi?", ulos lähteminen kevensi rinnassa puristavaa tunnetta.  Ajatuksen "tämä hengitys" lisäksi kävellessä "vielä tämä askel, ja tämä, ja tämä..." sai liikkeelle rytmin, joka helposti kuljetti eteenpäin ja teinkin n. 5km lenkkejä itsekseni, teen edelleen. Lenkit helpottivat sitten myös nukahtamista illalla, tosin sekin vaihtelee päivästä toiseen, joskus auttaa ja toisinaan taas ei.

Mökin lähistöllä on tuttuja maisemia lapsuudesta. Hiekkatiet läpi vanhojen kuusimetsien aukeaa välillä peltomaisemiksi maalaistaloineen. Valtavan korkeat kuuset tuntui lapsena turvallisilta, rajaavat ääretöntä taivasta ja näyttävät kulkureitin pimeänä talviyönä.  Lapsuudesta muistan kylästelyt Alamaassa, rankan nousun Tervamäessä, taskulamppu takimmaisella valaisten edellä kävijöille tietä.  Äiti aina kertoi tarinaa siitä, kuinka isot kuuset oli olleet Lapintytölle pelottava näky tullessaan miniäksi Keski-Suomeen.  Reessä maatessa kuuset on varmasti ollut mahtava näky. 

Kuusia oli myös Tuulin viimeisimmässä akvarellissa, joka valmistui syyslomalla mökkillä ja jonka Tuuli halusi antaa papalle isäinpäivälahjaksi.  Juhlapäivä, jota ei meillä sitten juhlittu, ja joka tulee jatkossa muistuttamaan meitä aina surusta ja murheesta.  Taulu ei ole synkkä, sammaleinen kivi, maanpeitekasvien seassa heinätupsuja ja tummien kuusien takana loistaa auringonlasku.