Maanantaina aamuyöstä vatsa oli kipeä.  Oletin että antihistamiinit olivat sekoittaneet vatsan ja yritin käydä pari kertaa vessassa, aika huonoin tuloksin.  Kipu pysyi.  Puristus tuntui alavatsassa, en edes yrittänyt painella vatsaa ja etsiä kipukohtaa, ajatuskin tuntui pahalta.  Jotenkuten sinnittelin muutaman tunnin.  Puoli seitsemältä otin gefilusjugurttia ja maitohappobakteeritabletteja, jugurttia ei mennyt alas kuin kaksi hörppyä.  Soitin sairaalan vaihteeseen, josta minut siirrettiin terveysneuvontaan.  Sieltä neuvottiin vatsakipujen takia menemään päivystykseen.

Seitsemältä herätin Jounin, kerroin arveluni anitihistamiinien aiheuttamasta oireilusta.  Sovittiin että menen Peijakseen taksilla.  Tyttöjen piti päästä kahdeksaksi kouluun ja talolla oli kuntotarkastus klo 9, Jounia tarvittiin molempiin.  Kaksinkerroin taipuneena, hitaasti taluttaen Jouni sai minut taksiin ja matka alkoi.  Taksikuski arpoi reittiä ja tehtiin yksi U-käännös keskellä tietä, kehä 3:lle ei kuulema kannattanut mennä.  Minä itkin ja pitelin vatsaa takapenkillä ja toivoin että päästään nopeasti sairaalaan.  Jossain vaiheessa käsistä meni tunto, menin hysteeriseksi, haukoin henkeä ja itkin.  Tuntui että tunnottomuus leviää jalkoihin ja kasvoihin.  Sitten lopui voimat, hiljenin ja vain roikuin turvavöissä. Tunto palasi takaisin. Viittä vaille kahdeksan päästiin vihdoin sairaalan pihaan.  Kuski haki hoitajat paikalle ja pääsin pyörätuolissa sisään. 

Minut vietiin terveyskeskuksen lääkärijonoon.  Tämän kuuleminen sai minut taas hysteeriseksi ja ilmoitin että en pysty olemaan jonossa, hoitoa on saatava heti.  Minut jätettiin odotustilaan itkemään.  Soitin työterveysasemalle ja kysyin, missä pääsisin hoitoon.  Sieltä neuvottiin odottamaan, kun kerran olin jo sairaalassa.  Odotin ehkä reilun puoli tuntia ennen kuin lääkäri kutsui.  Näytin varmasti kauhealta, itkusta turvonneena, nenä valuen, nokkosrokon näpyt punaisena loistaen.  Lääkäri pyysi minua pesemään kädet, pesin samalla naamankin kylmällä vedellä.  Tajusin, että minua luultiin maanantaiaamun tavalliseksi potilaaksi ja sanoin että olen selvinpäin ja vatsa on todella kipeä. Olin edelleen sekaisin, puhuin epäselvästi ja itkin.  Lääkäri yritti rauhoitella, selitti että olen shokissa, nyt pitää hengittää.  Kyseli minun mielestä omituisia, missä olen töissä, miten kotona menee, onko lapsia, olenko masentunut, kärsinkö unettomuudesta ja joka välissä että ei ole mitään pelättävää.  Jotenkin lääkärin rauhoittelu ei oikein toiminut, mutta jossain vaiheessa tajusin, että ehkä parasta olisi itselle saada tolkku takaisin.  Hengitin syvään ja kivuista huolimatta oikaisin selän ja nojasin tuolinselkään.

Päästiin sitten puhumaan oireista.  Lääkäri kysyi olenko lukenut antihistamiinien sivuvaikutuksista.  Sanoin että en itse, mutta mies kyllä luki aamulla, mutta että sairaalaan olin lähdössä jo ennen kuin kuulin niistä.  Yritin kai sanoa, että nämä eivät ole keksittyjä vaivoja.  Lääkäri selitti että sivuvaikutuksia on aika usein ja ne eivät ole vaarallisia.  "Tässä ei ole mitään vakavaa, ihan pikkujuttu, kaikilla on joskus vaivoja."  Ajattelin että voiko olla näin typerää, kai synnytykset näkyi siellä päätteellä, en kai minä ihan turhaan hysteerisenä itke?  Lääkäri kuitenkin tutki vatsan, löytyi pistemäinen kohta oikealta alavatsasta, joka oli erittäin kipeä.  Lisäksi tutki hermot jaloista ja käsistä sekä teki jotain aivotoimintaa tarkistavia testejä: silmätkiinni seisoen paikallaan kädet edessä, kädet sivuilta vuorotellen sormet nenän päähän ja joitain muita perusjuttuja.  Sitten määräsi labroihin ja vatsaröntgeniin. Lähtiessäni lääkäri vakuutteli, että ei tässä mitään vakavaa, fiksu ihminen ymmärtää tai jotakin.  Jaksoin kai hymyillä.  Kello oli jotain yhdeksän paikkeilla.

Otin virtsakokeen, ei helppoa sekään vatsa kipenä kouristellen.  Kävin antamassa pari putkea verta.  Ja taas odotin,tällä kertaa röntgeniin pääsyä.  Meni ehkä reilu puoli tuntia kun minulle neuvottiin tie röntgeniin.  Kukaan ei tarjonnut pyörätuolia, lähdin kävelemään jonnekin oranssia viivaa seuraten.  Minulla joko meni matkaan aikaa tai muuten vaan pääsin röntgeniin melkein heti kun paikalle pääsin.  Siellä oli ensimmäinen myötätuntoinen hoitaja, kysyi pystynkö olemaan liikkumatta ja pärjäänkö.  Meinasin taas aloittaa itkun.  No, pari kuvaa otettiin vatsasta selällään maaten ja pari kuvaa keuhkoista seisten sekä vielä yksi vatsakuva seisten.  Riittävästi säteilyä taas kymmeneksi tuhanneksi vuodeksi toivottavasti.  Hoitaja tiedusteli tarvinko kyydin, mutta tässä vaiheessa ajattelin jo että ehkä en todellakaan ole oikeasti kipeä ja kävelinhän tännekin, joten kai selviän takaisinkin.  Vaatteet päälle ja kävelemään takaisin terveyskeskuksen puolelle odottamaan lääkäriin pääsyä.  Kello oli kymmenen.

Meni ehkä reilu puoli tuntia.  Lääkäri otti minut vastaan voitonvarmasti hymyillen, syy oli selvinnyt.  Minulla on paksusuolen umpussintulehdus.  Ei mitään vakavaa, voidaan hoitaa antibiooteilla, pari viikkoa sairaslomaa ja paksusuolen tähystys viikon päästä.  Pääsen kotiin.  Huoahdin varmaan helpotuksesta, syy oli selvillä, tähän tehoaa lääkkeet ja pääsen kotiin.  Mietin lääkärin kirjoitellessa asioita koneelle, että ihme umpipussi, en ole ikinä kuullutkaan.  Kysäisin, että onko se niin kuin umppilisäke?  Lääkäri katsoi minua hiljaa - "niin, ei nämä oireet sulje pois sitäkään."  Sanoin ,että en mitenkään kritisoi lääkärin diagnoosia vaan haluan vain tietää tästä umpipussista.  Mutta sitten diagnosoitiin jo lujaa uusiksi.  En pääsekään kotiin vaan nyt mennään kirurgian poliklinikalle tutkituttamaan umpilisäkkeen tulehtumisen mahdollisuutta.  Lähdin suunnistamaan kirurgiaan.

Päädyin samalle tiskille jolla minut oli otettu ekana vastaan ja siitä ensiapuun vuoteelle makaamaan.  Sain sentään peittoa, minua paleli ja pitkälleen pääsy oli helpotus.  Joku tuli kysymään perustiedot.  Kerrottiin että lääkäri tulee kohta.  Odotellessa ajattelin että kyllä minä kestän, olenhan kestänyt synnytyksetkin.  Mietin Heinin 20h synnytyksen viime hetkiä, kun kivunlievitystä ei voinut enää ottaa ja synnytys kesti ja kesti.  Tämä kipu ei ollut lähelläkään sitä mitä koin silloin 15v. sitten.  Mutta tämä kipu nyt oli kuitenkin tässä ja nyt.  Jotenkin olin välillä horroksessa, jossa koin kipeän ruumiini, mutta toisaalta näin hahmoni myös lasten kanssa jossain ihanassa poukamassa meren rannalla ja lapset juoksi aaltoihin.  Pidin kiinni näystä.  Jossain vaiheessa kipua helpotti, kun verhon takana jollekin miehelle laitettiin katetria ja mies huusi kuin mikä.  Ajattelin, että ei tässä mitään hätää, minulla on vain vatsa kipeänä.

Naislääkäri tuli jossain vaiheessa. Kyseli vaivat ja tutki vatsan.  Aamun lääkäri tuli myös paikalle ja kysyi, miten on.  En saanut mitään selvää latinankielisestä jargonista, mutta tuntui että tuli palautetta väärästä diagnoosista ja aamun lääkäri puolustautui että näistä on lääkärit niin montaa mieltä.  Mutta umppari oli  nyt todennäköinen.  Kuitenkin oli poissuljettava joitain naistenvaivoja ja minut määrättiin ultraan tsekattavaksi ettei kyseessä ole munasarjakysta.  Lääkäri oli ihana, selitti minulle mahdolliset vaihtoehdot ja mitä ne tarkoittaa.  Ja sanoi että leikkaukseen mennään joka tapauksessa.  Lääkäri sanoi että kipulääkettä ja tippaa suoneen.  Minulle tuotiin sairaalapaita päälle laitettavaksi. Kello oli yhden maissa.

Ensiavussa mietin että ei ole ihan samanlaista kuin ER:ssa tai Housessa.  Verhojen takana oli ainakin kaksi murtunutta jalkaa (keski-ikäisiä miehiä, oletin), katetripotilas, joku öriläs joka oksensi, valitti ja huuti "hoitajaa!", nuori tyttö äitinsä kanssa, toinen vatsakipuinen, kolmas tuli jossain vaiheessa.  Potilaita riitti, mutta kiireen tuntua ei minusta ollut ja yllättävän hiljaista.  Kaikkien vaivat kuuli selvästi, kun puhetta ei estänyt mikään muu kuin verhot.  Lisäksi lääkäri kävi kirjaamassa kaikki tiedot sanelukoneelle jokaisen tutkimuksen jälkeen jossain, mistä kuulin selvästi kaiken.

Kuulin kun joku varasi minulle ajan ultraan - pääsisin sinne klo 14:15.  Tippa ja kipulääke tultiin laittamaan kahdelta.  Olin ollut ilman ruokaa, juomaa ja särkylääkettä vatsakipujen kanssa jostain neljästä lähtien eli kymmenen tuntia.  Taisin olla aika lopussa.  Kipulääke suoraan suoneen annettuna alkaa onneksi vaikuttaa nopeasti, helpotus oli mieletön.  Tippa taas sai mielen virkeämmäksi ja soitin Jounille tilanteesta, viestejä olinkin jo jonkun laittanut.  Kesken puhelun loppui akku, p..le.  Pääsin ultraan sängyllä maaten, ihanaa kyytiä sairaalan käytävillä.  Ultrassa näkyi ainakin että en ole raskaana ja kierukka on paikallaan, muuta ei sitten tainnutkaan näkyä.  Koneen käyttäjä kuitenkin huomasi heti missä on kipeä kohta.  En tiedä hätkähdinkö vai näkyikö jotenkin kuitenkin.  Takaisin ensiapuun odottamaan tuloksia ja lääkäriä. Pääsin ekaa kertaa päivän aikana vessaan.  Sain myös sairaalahousut laitettavaksi omien villahousujen tilalle.  Housut olin valinnut aamulla siksi, kun niissä oli silkkivuori ja nokkosrokkoinen ihoni ei kestänyt farkkuja tai muuta iholle tulevaa karkeata kangasta. Housujen vyötärönauha oli märkänä hiestä.

Nyt ei ollut enää mitään hätää, yritin torkahtaa.  Lääkäri kävi jossain välissä kysymässä, mitä ultrassa oli sanottu, olin ihan sekaisin ja vastasin jotain typerää että ei ole ainakaan umpisuoli, johon lääkäri sanoi että sitä ei ultrassa näekään.  Selitti sitten, että joku muu lääkäri tulisi kertomaan tuloksista ja sama läkäri tulisi sitten myös leikkaamaan minut.  Jossain välissä otettiin taas verikokeita.  Leikkaava lääkäri tuli ehkä viiden maissa katsomaan kandin kanssa.  Paineli vatsaani jokseenkin reippaasti ja esitti kandille mistä tietää että kyseessä on umppari.  Puhui heijastuksista ja tärinäherkkyydestä ja demonstroi oikein kunnolla.  Onneksi oli kipulääke, tosin ei sekään peittänyt koko kipua.  Lääkäri selitti myös minulle tulehduksen todennäköisyydestä ja siitä että oikeasti ei voida tietää onko kipujen syynä umppari ennen kuin avataan ja katsotaan.  Leikkaus olisi samana iltana päivistysjonossa, yksi leikkaus oli menossa ja toinen jonossa ennen minua. Kello oli viiden maissa.

Taas kuulin henkilökunnan puhuvan minusta, että siirretään osastolle odottamaan leikkaukseen pääsyä.  Sain kyydin taas sägyllä maaten osastolle K2B.  Tosin tehtiin lenkki miesten osastolla, kun kuljettaja oli saanut väärät tiedot.  No sinne eivät minua huolineet.  Pääsin huoneeseen 10, omaan sänkyyn ja puhelimeen ilmoittamaan Jounille tilanteesta.  Hoitajat oli ystävällisiä.  Muita huoneessa olijoita en paljon huomannut, olin kai aika kipeä edelleen.  Jouni tuli Tuulin kanssa käymään ennen leikkausta ja toi minulle hammasharjan, harjan, naamarasvaa jne.  Tuuli parka taisi järkyttyä minun kunnosta, sairaalailmapiiristä, -hajusta ja muista potilaista, aika hiljaa oli koko vierailun ajan.  Jouni kertoi että kuntokartoituksessa ei tullut mitään yllätyksiä, päivän ainoa hyvä juttu.   Kello olli yli seitsemän, toimitin porukat kotiin, Tuulilla koulutehtävät tekemättä ja aamulla koulupäivä edessä, eihän minulla enää ollut hätääkään odotellessa.

Yhdeksältä tuotiin esilääkitys ja leikkausvaate.  Olin nukkunut väliajan, siis sen minkä sain verikokeiden ja pissanäytteiden oton välillä.  Ihmeellistä että tuollaisessa organisaatiossa ei tieto kulje koneitten avulla??  Puoli kymmenen tulivat noutamaan leikkaussaliin.  Jatkuu..